tiistai 22. helmikuuta 2011

Voi kun uniin voisi karata

Unissani mä olen onnellinen, katselen isoa taloa asuntomarkkinoilla mieheni kanssa, olen iloinen, olen ehjä, ei ahdista tai itketä. Voi kun voisi nukkua vaikka pari viikkoa ja nähdä vain hyviä unia, mutta ei joka aamu pitää herätä ja nousta ylös elämään tätä elämää, joka on täynnä ahdistusta ja alakuloa. Välillä pitää ihmetellä, että miten tätä oikein jaksaa. Onneksi mulla on kaksi aivan parasta elämäntarkoitusta, muuten olisi vielä vaikeampaa. Mulle uskotellaan, että kyllä tästä selviää sii smasennuksesta. Järki sen uskoo, tunteentasolla en sitä tavoita. Harmaita päiviä vaan pötkössä, pinnistelyä.

Sitten vähän arkipäivän komiikkaa rintasyöpä perheessä. Puhelu miehelle: "Oletko nähnyt mun tissiä, se on ollut pari päivää hukassa."

perjantai 18. helmikuuta 2011

Sairaalakiertue

Tänään tein kunnon sairaalakiertueen. Ensin alavatsakipujen selvittelyssä aluesairaalalla ja sitten Herceptiniä Taysissa. Samalla kertaa kävin työpaikalla kaffella. Mukava olisi töihin palata, mutta taitaa vaan pää olla vielä niin jumissa, ettei millään kykene. Onneksi töissä oltiin ymmärtäväisiä ja paluu töihin onnistuu myöhemmin keväällä. Alavatsakipujen taustalla ei onneksi löytynyt mitään poikkeavaa. Syöpää tietysti pelkäsin ja helpotuksesta tirautin pari kyyneltäkin.

Välillä elämä tuntuu tosi vaikealta, mutta onneksi parempia hetkiä on välillä. Pahinta on se, että mikään ei oikein tunnu miltään. Järki sanoo, että nyt pitäisi olla kivaa, hauksaa ja muutenkin mukavaa, mutta sitä tunnetta ei vaan tule.
Lastenhoitoapua ollaan saatu ja tarpeeseen tulee. Ensi viikolla pienimmäiseni menee kanssa hoitoon, onneksi pojille löytyi yhteinen perhepäivähoitaja.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Tillkuja



Laitetaan uusi kuva, kun kerran kakku on syöty ja lautanen nuoltu.
Kädet on jaksanut piipertää vaikka pää on ollutkin jumissa. Tätä tilkkutyötä tehdessä tuli mieleeni vertaus, että elämäkin on kuin tilkkutäkki, välillä tilkut on tummia ja rumia, välillä taas täynnä kirkkaita värejä ja iloisia kuvia, kun ne kaikki elämäntilkut yhdistää tulee siitä ainutlaatuinen kokonaisuus niin kuin me kaikki ihmiset olemme, ainutlaatuisia. Viime vuoden tillku on täynnä mustaa ja verenpunaista lankaa, mutta pieninä kirkkaan vihreinä ja keltaisina pilkahduksina on mukana mun pojat.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Pohjakosketus

Kävin tänään juttelemassa pääkoppahoitajan kanssa. Nyt pitäisi olla vaan kärsivällinen, suoda itselle olla masentunut. Parempaan päin ollaan hitusen menossa, koska en ole enää täysin turta vaan uskallan olla masentunut. Pohjakosketus on otettu, mutta karista ei ole vielä päästy irti. Raskasta on yrittää räpiköidä eteen päin, päivät menee odotellessa jotain, mitä sitä en tiedä. Ohjeeksi kotiin sain, että mun ei ole pakko tehdä muuta kuin nukkua, syödä, levätä, käydä pesulla, hengittää ja jos jaksaa niin pukeutua, kaikki muu on ekstraa. Tuo pukeutuminen on jäänytkin väliin monena päivänä, pyjaman päälle voi hyvin vetää toppatakin, heittää crocsit jalkaan ja viedä poika hoitoon autolla. Pojat olen sentäs joka päivä jaksanut pukea. Sillä ei ole mitään väliä missä vaatteissa täällä kotona on, korkeintaan postinainen tuo paketteja tai pienemmän pojan hoitaja tulee muutamaksi tunniksi, että saan nukkua. Nyt pienempi onkin muorilassa, onneksi onkin kun mäkin sain jonkun karseen flunssan.

Kummallisia kipuja on kanssa ilmestynyt kylkeen ja alavatsalle. Mielikuvitus jyllää. Toisaalta tekisi mieli haudata pää pensaaseen ja olla välittämättä olkoon mitä tahansa, mutta aina se ajatus palaa, että entäs jos se onkin syöpäsolut mitkä siellä jyllää.

Nyt hyvin doupattuna nukkumaan, että jaksaa taas huomenna levätä ja hengittää.