keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Karkuun pääse ei...
Elämä jatkuu suruineen ja murheineen, vaikka olisi ne saanut karata kauas pois. Pienen flunssa potilaan kanssa vietin ihan mukavan päivän. Pienokaiseni pääsi ekaa kertaa luistelemaankin, kun naapurien houkuttelemana uskaltauduttiin ulkoilemaan. Tuosta pienestä pojastani mun pitäisi ottaa enemmän mallia, heti vaan kun kuume laskee ja säryt helpottaa se viilettää menemään ja hassuttelee minkä kerkeää. Lapset on mun elämän aurinko, niiden kautta aurinko on paistanut tähän mun tiheään risukasaan läpi kaikkien kauheuksien. Ehkäpä tänä keväänä mä jaksan hieman jo kömpiä esiin pimeimmästä nurkasta ja jaksan nauttia nauttia elämästä, enkä vaan elä koska mun on pakko.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Bumtsibum!
Sydän on kunnossa! Ihan hienoa, mutta silti ärsyttävää, että vieläkään ei selvinnyt kuumeen syytä. Tällä viikolla olisi vielä keuhkoembolia CT. Toivottavasti keuhkopuolellekin tulisi aika. Onneksi soitin keuhkopolille, kun sitä mun lähetettä ei ollut huomattu. Sitten taas odotellaan.
perjantai 17. helmikuuta 2012
Kohtalo
Mitä on kohtalo?
Mä olen välillä miettinyt, että jos mä olisin elännyt ennen kunnon nykyaikaisen lääketieteen kehitystä, vaikka 1800-luvulla, mä olisin luultavasti kuollut jo ensimmäisen lapseni synnytykseen. Nykyaikainen lääketiede pelasti minut ja vauvani. Sitten tuli syöpä. Siitäkin mä olen nyt selviytymässä. Mutta jos mä olisin elänyt ja sairastunut vaikka muutaman kymmentä vuotta sitten, mä olisin kuollut nopeasti tähän tautiin, koska tulehduksellisen rintasyövän ennuste oli vielä noin kymmenen vuotta sitten todella huono. Olisiko mun kohtalo ollut silloin kuolla syöpään? Olenko mä nykyaikaisen lääketieteen avulla huijannut kohtaloani?
Toisaalta mä olen koko ajan ajatellut, että mä en ole itse aiheuttanut syöpääni vaan se on ollut vaan kauhean huono sattuma. Mulle on vaan käynyt niin huono tuuri, että rinnassani olevassa solussa on tapahtunut kaksi mutaatiota juuri väärässä kohtaa DNA:ta. Tämä ei ole mun syytä, enkä mä olisi mitenkään voinut estää tätä syöpää. Alkuun mä en kiukutellutkaan, että miksi minä vaan miksi nyt. Mä olin ja olen kiukkuinen siitä, että miksi juuri niin huonoon aikaan voi sairastua syöpään siis raskaana ollessaan. Mä jotenkin heti alkuun alistuin siihen, että mun kohtalo oli sairastua syöpään, mutta miksi juuri silloin. Olisi kuitenkin ollut kohtuullista, että se olisi tapahtunut vaikka vain muutaman vuoden päästä, kun molemmat lapset olisi ollut edes yli vuoden ikäisiä.
Mä olen miettinyt ja päätynyt siihen, että raskaana ollessa tai pienen lapsen kanssa on kaikista vaikeinta sairastua syöpään ja käydä syöpähoitoja läpi, kun ei riitä, että pitää itsensä hengissä vaan pitää vielä toinenkin hoitaa samalla. Nyt vasta jälkikäteen mä olen ymmärtänyt miten kauheeta meillä oli. Hoitojen ollessa käynnissä sitä vaan porskutti eteenpäin ja tolkutti itselleen, että kyllä me selvitään ja eihän tässä niin huonosti mene. Nyt sitä vasta kauhuissaan muistelee niitä hetkiä, kun oli kaikista vaikeinta ja ihmettelee, että miten siitä selvittiin. Kukaan muu kuin joka on tämän kokenut ei voi ymmärtää millaista on käydä läpi syöpähoitoja ja elää sen epätoivon kanssa, että tästä ei välttämättä selviä ja silti joka aamu pitää herätä, nousta sängystä ja hoitaa lapset jotenkin, niin ja hoitaa vauvaa myös yöllä, syöttää ja vaihtaa vaippaa vaikka ei jaksaisikaan.
Jotenkin siitä selvittiin. Nyt mä uskallan sanoa, että mä olen parantunut syövästä, kun PET-CT:kin oli puhdas. Missään mun kehossa ei piilottele syöpäsoluja.
Monesti olen kuullut kehoituksen, että pitää elää päivä kerrallaan ja ottaa kaikki irti tästä hetkestä. Nyt mä kuitenkin elän odottaen. Odottaen tutkimuksia, parempaa vointia, sitä että mä voisin jatkaa "normaalia" elämääni. Tiedän, että entiseen ei ole paluuta, mutta parempaa kuitenkin toivon. Mä haluan jaksaa hoitaa lapseni hyvin, leikkiä niiden kanssa, riehua ja puuhata, mutta nyt mä en jaksa. Mä haluan jaksaa olla hyvä vaimo ja käydä töissä. En mä mitään mahdottomia toivo.
Kuume selvittelyjen odottaminen on tuskallista, sitä alkaa epäilemään jo itseäkin. En mä kuitenkaan tahdon voimalla tästä parane. On vaan todella turhauttavaa, kun mitään selitystä ei löydy.
Pahoittelen pitkällistä tajunnanvirta kirjoitustani. Pojat on mummolassa ja mies rentoutumassa niin on liikaakin aikaa ajatella.
Mä olen välillä miettinyt, että jos mä olisin elännyt ennen kunnon nykyaikaisen lääketieteen kehitystä, vaikka 1800-luvulla, mä olisin luultavasti kuollut jo ensimmäisen lapseni synnytykseen. Nykyaikainen lääketiede pelasti minut ja vauvani. Sitten tuli syöpä. Siitäkin mä olen nyt selviytymässä. Mutta jos mä olisin elänyt ja sairastunut vaikka muutaman kymmentä vuotta sitten, mä olisin kuollut nopeasti tähän tautiin, koska tulehduksellisen rintasyövän ennuste oli vielä noin kymmenen vuotta sitten todella huono. Olisiko mun kohtalo ollut silloin kuolla syöpään? Olenko mä nykyaikaisen lääketieteen avulla huijannut kohtaloani?
Toisaalta mä olen koko ajan ajatellut, että mä en ole itse aiheuttanut syöpääni vaan se on ollut vaan kauhean huono sattuma. Mulle on vaan käynyt niin huono tuuri, että rinnassani olevassa solussa on tapahtunut kaksi mutaatiota juuri väärässä kohtaa DNA:ta. Tämä ei ole mun syytä, enkä mä olisi mitenkään voinut estää tätä syöpää. Alkuun mä en kiukutellutkaan, että miksi minä vaan miksi nyt. Mä olin ja olen kiukkuinen siitä, että miksi juuri niin huonoon aikaan voi sairastua syöpään siis raskaana ollessaan. Mä jotenkin heti alkuun alistuin siihen, että mun kohtalo oli sairastua syöpään, mutta miksi juuri silloin. Olisi kuitenkin ollut kohtuullista, että se olisi tapahtunut vaikka vain muutaman vuoden päästä, kun molemmat lapset olisi ollut edes yli vuoden ikäisiä.
Mä olen miettinyt ja päätynyt siihen, että raskaana ollessa tai pienen lapsen kanssa on kaikista vaikeinta sairastua syöpään ja käydä syöpähoitoja läpi, kun ei riitä, että pitää itsensä hengissä vaan pitää vielä toinenkin hoitaa samalla. Nyt vasta jälkikäteen mä olen ymmärtänyt miten kauheeta meillä oli. Hoitojen ollessa käynnissä sitä vaan porskutti eteenpäin ja tolkutti itselleen, että kyllä me selvitään ja eihän tässä niin huonosti mene. Nyt sitä vasta kauhuissaan muistelee niitä hetkiä, kun oli kaikista vaikeinta ja ihmettelee, että miten siitä selvittiin. Kukaan muu kuin joka on tämän kokenut ei voi ymmärtää millaista on käydä läpi syöpähoitoja ja elää sen epätoivon kanssa, että tästä ei välttämättä selviä ja silti joka aamu pitää herätä, nousta sängystä ja hoitaa lapset jotenkin, niin ja hoitaa vauvaa myös yöllä, syöttää ja vaihtaa vaippaa vaikka ei jaksaisikaan.
Jotenkin siitä selvittiin. Nyt mä uskallan sanoa, että mä olen parantunut syövästä, kun PET-CT:kin oli puhdas. Missään mun kehossa ei piilottele syöpäsoluja.
Monesti olen kuullut kehoituksen, että pitää elää päivä kerrallaan ja ottaa kaikki irti tästä hetkestä. Nyt mä kuitenkin elän odottaen. Odottaen tutkimuksia, parempaa vointia, sitä että mä voisin jatkaa "normaalia" elämääni. Tiedän, että entiseen ei ole paluuta, mutta parempaa kuitenkin toivon. Mä haluan jaksaa hoitaa lapseni hyvin, leikkiä niiden kanssa, riehua ja puuhata, mutta nyt mä en jaksa. Mä haluan jaksaa olla hyvä vaimo ja käydä töissä. En mä mitään mahdottomia toivo.
Kuume selvittelyjen odottaminen on tuskallista, sitä alkaa epäilemään jo itseäkin. En mä kuitenkaan tahdon voimalla tästä parane. On vaan todella turhauttavaa, kun mitään selitystä ei löydy.
Pahoittelen pitkällistä tajunnanvirta kirjoitustani. Pojat on mummolassa ja mies rentoutumassa niin on liikaakin aikaa ajatella.
PET-CT puhdas!
Suuri helpotuksen huokaus pääsi, kun sain kuulla, että PET-CT oli puhdas. Kuumeen syy ei ainakaan ole syöpä. Mitään bakteerin aiheuttamaa pesäkettä ei myöskään näkynyt. Olen erittäin helpottunut tästä tiedosta. Kuitenkin kuumeen syy jää edelleen epäselväksi ja kun ei tiedetä syytä, ei tiedetä miten tämän voisi parantaa. Odottelen edelleen aikaa kardiologille ja keuhkolääkärille, lisäksi sisätautilääkäri laittoi lähetteen vielä keuhkoembolia CT:hen, jos keuhkoissa olisi pieniä hyytymiä.
Odottaminen on pahinta. Koko elämä tuntuu olevan odotustilassa. Mä en jaksa enkä pysty tekemään mitään järkevää. Mä yritän vaan kuluttaa päivät mahdollisimman nopeasti.
Odottaminen on pahinta. Koko elämä tuntuu olevan odotustilassa. Mä en jaksa enkä pysty tekemään mitään järkevää. Mä yritän vaan kuluttaa päivät mahdollisimman nopeasti.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Kyllästyttää!
Mä en enää yhtään jaksa olla sairaana! En yhtään jaksa odotella mitään tutkimuksia! En yhtään jaksa lepäillä! Mä en jaksa mitään!
Tänään kävin PET-CT:ssä. 1,5 tuntia piti pelkästään maata paikoillaan. Sekin tuntui ihan mahdottomalta. Muiden tutkimusten ajankohdista ei ole tietoa ja sehän tässä kyrsiikin. Mä haluan niihin heti nyt justiinsa! Mä en yhtään jaksa enää odotella. 2 kuukautta on nyt odoteltu ja nyt mä olen NIIN kyllästynyt odotteluun. Vointi ei tästä yhtään parane odottelemalla. Sitten saa miettiä, että onko siellä sydämessä nyt joku bakteeri-möntti, joka saattaa sieltä pamahtaa aivoihin.
Mitään ei myöskään jaksa tehdä. Väsyttää niin paljon, että kun nostaa pari lelua lattialta saa sen jälkeen mennä lepäämään. Käsitöihin en jaksa keskittyä, telkkarin kattominen on tylsää, netissä ei jaksa notkua, kun mihinkään ei jaksa keskittyä. Voihan kiukun kiukku!
Tänään kävin PET-CT:ssä. 1,5 tuntia piti pelkästään maata paikoillaan. Sekin tuntui ihan mahdottomalta. Muiden tutkimusten ajankohdista ei ole tietoa ja sehän tässä kyrsiikin. Mä haluan niihin heti nyt justiinsa! Mä en yhtään jaksa enää odotella. 2 kuukautta on nyt odoteltu ja nyt mä olen NIIN kyllästynyt odotteluun. Vointi ei tästä yhtään parane odottelemalla. Sitten saa miettiä, että onko siellä sydämessä nyt joku bakteeri-möntti, joka saattaa sieltä pamahtaa aivoihin.
Mitään ei myöskään jaksa tehdä. Väsyttää niin paljon, että kun nostaa pari lelua lattialta saa sen jälkeen mennä lepäämään. Käsitöihin en jaksa keskittyä, telkkarin kattominen on tylsää, netissä ei jaksa notkua, kun mihinkään ei jaksa keskittyä. Voihan kiukun kiukku!
maanantai 13. helmikuuta 2012
Tutkitaan ja tutkitaan
Kuumeiluraporttia taas pukkaa. Viime viikosta on ollut aiempaa huonompi olo ja olikin helpotus tänään päästä sisätautilääkärin puheille. Labroissa ei ollut oikein mitään vikaa ja ainoa uusi löydös oli sydämen sivuääni, pieni oli, mutta täytyy sekin tutkia. Se tarkoittaa sitten tutkimuksia kardiologialla ja sydämen ultraa ruokatorven kautta. Yök! Toinen mulle ihan uusi tutkimus on PET-CT, sillä pitäisi näkyä, jos on tulehduspesäkkeitä tai syöpää, mitä siellä ei siis ole.
Onkologi laittoi musta lähetteen keuhkopuolellekin ja siellä on luvassa ainakin keuhkojen tähystys. Mega yök! No mä olen valmis vaikka minkälaiseen rääkkiin, kunhan selviää mistä tämä kuumeilu johtuu ja saataisiin se hoidettua. Lepäily alkaa jo tosissaan kyrsimään. Odottelu on myös ihan syvältä, tässä on niin pitkään kateltu, että helpottaisko vaan ajan kanssa, että nyt toivoisi nopeasti toimintaa. Toivottavasti tällä viikolla saadaan mahdollisimman paljon tutkimuksia varattua.
Jatkan sohvalla puhelimen päivystämistä.
Onkologi laittoi musta lähetteen keuhkopuolellekin ja siellä on luvassa ainakin keuhkojen tähystys. Mega yök! No mä olen valmis vaikka minkälaiseen rääkkiin, kunhan selviää mistä tämä kuumeilu johtuu ja saataisiin se hoidettua. Lepäily alkaa jo tosissaan kyrsimään. Odottelu on myös ihan syvältä, tässä on niin pitkään kateltu, että helpottaisko vaan ajan kanssa, että nyt toivoisi nopeasti toimintaa. Toivottavasti tällä viikolla saadaan mahdollisimman paljon tutkimuksia varattua.
Jatkan sohvalla puhelimen päivystämistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)