Siitä on kohta 3 vuotta kun mä sairastuin. Onneksi silloin en tiennyt kuinka pitkä ja kivinen taival on edessä. Nyt olen viimeinkin alkanut niputtaa mennyttä ja ajattelemaan, että se on viimeinkin ohi. Ongelmat ei kuitenkaan ole vielä ohi, eikä elämä muistuta entistä, ehkä enää koskaan. Kuumeilu jatkuu, mutta mitään vakavaa tai pahanlaatuista syytä sille ei ole löytynyt. Nyt odotellaan auttaako Herceptinin lopetus. Hyvällä tahdolla voi ajatella, että kuumeilua olisi vähemmän. Tein kuitenkin onkologini kanssa päätöksen, että nyt ei tutkita enempää ja yritän vaan pärjätä tällaisessa kunnossa, kun nyt olen. Se joko pahenee tai paranee.
Töihin paluuta suunnittelen tämän vuoden puolella. Toivon vähitellen paranevaa vointia, että paluu töihin onnistuu. Syöpäelämää en täysin voi unohtaa, jo 2 kk päästä on seuraava kontrolli onkologille ja luultavasti jatkossakin kontrollit on tiheään. Käynnit syöpäpoliklinikalla vähenee, toivottavasti syöpäasiat on myös harvemmin mielessä. Kamala matka syöpähoitojen läpi on ohi. Tämä tosiaan oli matka jolle en olisi halunnut.