Huomenna on kulunut 2 vuotta leikkauksesta. Sitä ennen meni 10 kuukautta sytostaatteja, joten leikkaukseen pääsy oli erittäin helpottavaa. Tämä vuosipäivä ei juurikaan herätä mitään tunteita. Enemmän pelolla odotan joulukuuta jolloin tulee 3 vuotta täyteen sairastumista. Iskeekö taas ahdistus?
Suurien vaikeuksien kautta olen päästy tähän, vielä en uskalla voittoa julistaa. Eteenpäinkin olen päässyt, joulukuussa suunnittelen töihin paluuta ja toivotaan, että tällä kertaa onnistuu ilman suurempia vastoinkäymisiä.
Edellisen postauksen kappale kertoi alunperin aivan jostain muusta, kuin syöpätaistelusta, mutta mun päässä se sai uuden merkityksen. Kuulin sen perjantan Vain elämää ohjelmassa ja olen nyt kuunnellut sitä lukuisia kertoja.
" Mä haluan jättää sen kaiken taakse".... "En mä rohkea oo, enkä kuolematon" ... "Mun pakoni loppuun juostu on"
Onnittelut! Lähes kolme vuotta syöpäsuossa tarpomista takana ja alat olla taas vahva ja vähän ehjäkin. Joutaa mörkö jäämään jo taakse, vaikka eihän se suostu kokonaan unohtumaan.
VastaaPoistaTyöhönpaluulle \o/\o/\o/ !
Nimim. Alle 100 aamua enää!
Kiitos rk. Alkaa tässä jo välillä tuntumaankin ettei ole enää ihan maan rakoon poljettu matonen vaan välillä ihan ihminen.
VastaaPoistaMulla onkin 30 aamua töihin paluuseen. Aloitan kuitenkin maltillisesti 2 päivää / viikko. Ja luultavasti "joudun" pitämään kesälomia piakkoin pois.
Superrankat vuodet ovat nyt toivottavasti "onnellisesti" ohi ja pääset takaisin normaaliin (mitä se sitten onkin) pienten lasten äidin elämään. Ei se ihan kevyttä kyllä ole sekään. :-)
VastaaPoista