Mä olen edennyt aggressiovaiheeseen. Syöpä on ihan tyhmä sairaus ja hoidot siihen vasta perseestä onkin. Miksi minä, miksi nyt, miksi just tällanen rintasyöpä??? Suututtaa! Miksi mun elämä on näin vaikeeta?! Eihän tämmöstä paskaa jaksa kukaan. Ja enhän minäkään ole jaksanutkaan. Onneksi sielä Taysissa ei enää tarvi rampata niin usein. Eilen päätin etten edes pierase Taysiin päin. Tämän viikon pelastus on se, että kunnalta tulee joka päivä pienmälle pojalle hoitaja vähintään pariksi tunniksi, että saa nukuttua ja muutenkin levättyä. Sädehoito alue on ihan sairaan kipee ja ei tee yhtään mukavaa kannella melkein 13 kiloista kiemurtelevaa pakettia koko ajan. Eilen, kun hoitaja tuli, kävin väkisin lenkillä. Ei ollut mukavaa, eikä piristävää, lähinnä itketti. Ulkona on kaunistaa, joo joo, mutta kun ei kiinnosta. Pitäisi liikkua, että kunto paranisi, mutta kun ei löydä mistään sitä puhtia tehdä mitään.
Eilen tuli kirje perinnöllisyystutkimuksista, eikä ole löytynyt mitään BRCA-1 tai -2 mutaatiota, ei harvinaisempiakaan, mutta kuitenkin suositteli tehostettua rintasyöpäseurantaa vuosittain minulle ja siskolleni, että hyvää syntymäpäivää vaan sillekin.
Onhan tässä olut jotain positiivistakin, mutta pyhitän tämän tekstin kokonaan negatiivisuudelle ja valittamiselle. Menen tästä mököttämään.
Mä en ole vieläkään löytänyt sitä puhtia liikkumiseen - enkä sitä selkärankaa PPP-projektiin.. Kyllä sulla on syytäkin olla kiukkunen - anna tulla vaan!
VastaaPoistaSanottu ja tehty, siitä vain vaaka-asentoon. Kun ei "miksi" kysymykselle vastauksia kuitenkaan ole, eikä tule, niin ainakin kaikki perkeleet ovat sallittuja. Kun hoidot loppuu, niin siitä on niin hyvillään, mutta sitten iskee väsymys ja masennus. Kun fyysisellä puolella helpottaa, alkaa psyyke elää omaa elämäänsä. Oletko yhtään jutellut psykiatrin kanssa? Lyhyt kognitiivinen + kevyt lääkitys voisi auttaa, mutta terapeutin on oltava hyvä. Nimim. kokemusta on.
VastaaPoistaItsellänikin on hiihtoretket usein samalla nyyhkyttelyhetkiä. Siellä voi kenenkään ihmettelemättä tuntea itsensä niin surkeaksi kuin vain haluaa, surra oikein pohjia myöten. Jos joku kysyy, niin sanon vain, että on se niin rankkaa tämä hiihtäminen, kun on huono kunto! Harmi ettei sitä itkemistäkään ikuisesti jaksa! Ympärillä kaikki näyttää hyvältä, mutta miksi minä voin huonosti. Jos ei jaksa, niin ei jaksa. Turha sanoa, että koitahan jo piristyä, kaikki on hyvin, kun mikään ei kuitenkaan tunnu olevan hyvin.
Näytät niin hyvinvoivalta, että kukaan ei varmaan edes aavista miltä sinusta oikeasti tuntuu. Hyvä kuitenkin, että saat apua lasten kanssa. Edes jotain. Liikuntaa tulee lastenhoidosta ja heidän ulkoiluttamisestaan sinullekin riittävästi.
Toivon, että pian voisit paremmin ja sitä valoa tunnelin päähän!
Perkeleitä vaan ja kunnolla kehiin, kyllä se helpottaa, kun kunnolla päästelee !!! Hyvä päästää aggressiot valloilleen. Jahka kunto antaa periksi, suosittelen harrastukseksi tuota nyrkkeilyä ; ) Rs-hoitajalta kysyin ja hän sanoi, että siitä vaan. Vielä en kyllä ole kokeillut, mutta jahka tästä ....
VastaaPoistaVointeja ja ärräpäitä ja puhtia, kun sen aika on
Voimarutistus !
pirtsikka
Vaikuttaapa ihan meikäläisen apinanraivokohtauksilta!! Toisaalta helpottavaa, että joku muukin saa niitä, mutta toisaalta, jos mulle oltais tultu sanomaan näin kiukun iskiessä..olisin varmaan nakannut nyrkillä nenään, sen verran kiukutti ja pänni.
VastaaPoistaÄlä sinä piereskele Taysiin päin, mä voin lähettää niitä kaasuja sinne täältä Vihdistä käsin :D Jos auttaa yhtään!!
Kaikenmaailmanhoitojen jälkeen alkaa vasta SE työstäminen, että mitä tässä oikein tapahtuikaan... Raivoa kun siltä tuntuu ja sitten oot kiltimmin kun siltä tuntuu. Jossain vaiheessa onneks olo alkaa tasaantumaan :D
Annahan mennä ja tuulettele tunteita! Kuulostaa tutulta tuo ärräpäävaihteen päälle meno juuri hoitojakson loopumisen jälkeen. Kun vihdoin pääsee huilaamaan, kaikki on "ohi" niin henkinen kantti rupeaa repsottamaan. ITse jäin silloin kesälomalle, ja koin että tarpeeseen tuli tuo opettajien kadehdittu 2kk. Onneksi sinullakin saikku jatkuu. Ja pojulle on hoitaja, edes hetkeksi päivittäin.
VastaaPoistaAjatuksia sinne!
Ei tämä kyllä mitään mukavaa ole. Välillä kyllä tuntuu, että pää repeää. Sinulla on nuoreksi ihmiseksi ollut ihan liikaa kestämistä, ei ihme että ärräpäät lentelee. Jotenkin hoitojen loputtua jää ihan ihmeissään tyhjänpäälle. Itse olen välillä niin väsynyt , että ihan oksettaa.
VastaaPoistaTekisi välillä mieli vetäistä lättyyn ihmisiä, jotka selvittää- että varmaan on elämänarvot muuttuneet ja sitä ei pienistä välitä ja muuta p.tä. Ihan kun pitäsi kestää ihan mitä vaan ja olisi noussut henkisesti jollekin korkeammalle tasolle. Asian työstäminen vie kauan, anna paukka vaan,
Voim-aajatuksia!
Juu, Olga, mua käy aina ärsyttämään, kun jossain lehdessä on juttu kun joku on selvinnyt syövästä ja löytänyt siitä kaiken maailman hyviä puolia ja elämä on niin onnellista ja parempaa. No ehkä niitä selviytymisjuttuja tehdään terveille, ettei niin paljon pelottais sairastua syöpään. No elämä jatkuu vaika sairastuukin syöpään, mutta ei minustakaan ole tullut mitenkään jaloa ihmistä näiden kärsimysten jälkeen.
VastaaPoistaPirtsikka, nyrkkeily olisikin varmaan hyvä agression purkamiseen. Mä joskus entisessä elämässäni harrastin vähän aikaa thaiboxingia ja tykkäsin hakata ja potkia säkkiä. Nyt täytyy varmaan tyytyä sohvatyynyihin.
Rk, joo on tullut kuultua, että mä oon niin hyvin voivan ja pirteän näköinen, mutta kun kaikki ei näy päälle päin ja mä olen tosi hyvä tsemppaamaan aina muiden ihmisten seurassa vaan mies joutuu kattelemaan mua, kun naama on kuin petolinnun perse kaiket päivät. Psykiatrialla olen käynyt jo syksystä asti juttelemassa ja käyntejä lisättiin ennen joulua ja tällä viikolla vaihdettiin toinen lääkekin.
On se ihanaa, kun täällä on ihmisiä jotka ymmärtää. On tämä vaan niin monimutkaista tämän taudin sairastaminen.
Raivo, pelko, uupumus, ahdistus, suru - itselläni ainakin pääsivät tunteet kunnolla valloilleen vasta hoitojen päättymisen jälkeen. Anna palaa vain!
VastaaPoistaMinuakin ärsyttää se ennakko-oletus että nyt varmaan elämä muuttui ja jotenkin jalostuin ihmisenä. Kai se on tehty terveitä lohduttamaan.
Eikä heti hoitojen päätyttyä jaksakaan liikkua, kyllä siinä on vielä niin hajalla. Hitaasti hyvä tulee... itselleen on lupa antaa aikaa toipua, ihan niin paljon kuin tuntuu tarvitsevan!
Kun joku keksii vastauksen tohon kysymykseen MIKSI, MIKSI MINÄ??? niin moni asia olisi todella paljon helpompaa.
VastaaPoistaSe joskus mua raivostutti, kun olit kerännyt voimia ja lähtenyt ulos/kauppaan/kaupunkiin ja näit tutun joka ensi töikseen toteaa että näytät todella hyvältä. Siinä sitten hymyilin ja kerroin ettei niin hyvältä oikein tunnu, kun tietää että kotiin päästyään siitä reissusta tokenee paripäivää.
Toinen ärsyttävä kommentti, että nyt sulla on kaikki takana, hei haloo.... Joo hoidot on takana, mutta onko mieli jo sama kuin ennen??? tai sun peilikuva??? hiukset, rinta, ym
Mutta tiedän (kokemusta ;-) ) että kyllä aurinko alkaa pian paistaan myös sinulle, vaikka et juuri nyt sitä usko. Kudo itsellesi joku kiva juttu tai tee "terapia Rättejä" tuleville miniöille ;-)
Viikonloppua!!!!
Aprillipila