torstai 19. toukokuuta 2011
Hitaasti eteenpäin
Hidasta on tämä toipuminen. Niin kärsimättömänä odotan, että jaksaisi puuhailla enemmän. Yritän välillä puuhailla jotain mukavaa, kuten laittaa kasvimaata, mutta salaatin siemeniä istuttaessa, joka kerta kun nousi ylös kyykkimästä olin varma, että tällä kertaa vintti pimenee, kun niin huimasi. Voi hittolainen millainen mummukka musta on tullut. Pari riviä jaksaa heitellä siemeniä maahan ja sitten pitää mennä lepäämään. Tyverbin aiheuttama pahoinvointi vaanii koko ajan taustalla. Pää on jo alkanut virkistymään sen verran, että jaksaa suunnitella kaikenlaista, mutta suunnitelmien toteutus jää puolitiehen. Mä haluaisin niin jo jaksaa tehdä enemmän, puuhailla lasten kanssa, tehdä kotitöitä, ettei kaikki jää miehen niskoille, tehdä ruokaa, kitkeä kukkapenkkejä ja käydä lenkillä. Useimpina päivinä kuitenkin edelleen jään sisälle tuoliin istumaan, ei jaksa, ei psyykkisesti eikä fyysisesti. Sukulaiset hyvää hyvyyttään yrittää kannustaa lenkkeilemään ja puuhailemaan, pitäisi mennä vaikka ei jaksa. Ei ne taida oikein ymmärtää, millaista on kun kaikki voimat on loppu. Edistysaskeleen on niin pieniä, ettei niitä muut ihmiset huomaa. Tämän viikon suuret saavutukset on kaksi lapsille valmistettua ruokaa, pari koneellista pyykkiä ja tiskiä, imurointi ja salaattien kylväminen. Tällaista suurta ponnistelua ei ole tapahtunut varmaan ainakaan puoleen vuoteen. Onneksi sentäs mies huomaa tällaiset pienet edistysaskeleet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Onneksi mies huomaa ja kertoo sinullekin!
VastaaPoistaPetipotilaasta tuohon vaiheeseen on jo jotain, ja mitä siitä, jos muut ei huomaa. Kun on jatkuvasti oksettava lääkitys päällä, niin kerää siinä sitten voimia - fyysisiä tai psyykkisiä. Jaksaminen tulee omalla ajallaan ja just sellaisilla askelilla, kuin sinulle nyt on mahdollista. Hyvä että perheen sisällä se tiedetään. Itsehän se voimattomuus on vaikea hyväksyä, toinen toistaan seuraava lepopäivä ei ketään houkuttele, mutta koeta nyt vaan uskoa, että vähitellen lapset saavat sen kolmannenkin ;) aterian viikossa ja että ensi kesänä maassa kasvaa muutakin kuin salaattia.
Siis pyykit, tiskit, imurointi ja vielä salaattiakin kylvetty - mun mielestä toi on jo vaix kui paljo !! Hienoa Ade ! Viikonloppuna lupasivat lämpimämpää, sopeis lupaukset pitää ; )
VastaaPoista-pirtsikka-
Hiljaa hyvää tulee, mutta onhan se sellaista henkistä painia, haluais tehdä, mutta ei jaksa eikä kykene. Ihmeellisesti on olotila vaihdellut itsellänikin hoitoviikoilla, nyt on menossa taas poikkeuksellisen hyvä viikko, ei paljon huomaa että olin maanantaina tiputuksessa. Samaa ei voi sanoa edellisestä kerrasta. Mutta tämmöistä tämä elo on. Viikonloppuja ! t.pete
VastaaPoista"Onneksi mies huomaa ja kertoo sinullekin!" - Pakko taas kompata Ärkoota. Ei se helppoa ole, kun nuori nainen on mummokunnossa. Mutta suunta on ylös- ja eteenpäin. Pienin askelin, mutta kuitenkin.
VastaaPoistaKomppaan muita, hyvä että miehesi sentään huomaa edistysaskeleet! Ja minustakin tuo on jo ihan kelpo työrupeama - en minä keskimäärin viikossa kykene tuon enempään, enkä ole ikinä kyennytkään, paitsi kortisonin voimalla.
VastaaPoistaKärsivällisyyttä vaatii varmasti. Onneksi miehesi ymmärtää, se on kuitenkin tärkeintä. Eteenpäin on, vaikka nenälleen kaatusi:)
VastaaPoistaIloitse niistä pienistä saavutuksista, vielä sinulla on aikaa tehdä niitä suurtekoja.
Tekstisi luettuani tuli mieleeni kirkkaana viime syksyinen Roosa Nauha-kävely. Puolisen vuotta hoitojen päättymisestä ja kävelemään. Kävelypariksi muodostui Terhi, juuri hoitojen lopulla ja muutenkin probleemia sydämen kanssa. Aattelin, että siinä tahdissa pysyn mukana.
VastaaPoistaJa pahus, enpäs pysynytkään. Moottoripyöräpoliisi huohotti niskaan, kun oltiin letkan viimeiset kokoajan, ennenkuin tajuttiin puistossa oikoa mutkat suoraks ja ohittaa niin pari ihmistä. Hurjasta ylipainostani huolimatta, olen sitä mieltä, että siinä kyvyttömyydessä oli jotain muutakin....eikös jopa vuoden voi olla naatti-poikki-puhki hoitojen jälkeen. Käydä ns. hitaalla? Hyvänä bonuksena tietty henkinen väsymys ja vielä siihen päälle ylipaino. Ei niin hyvä kolmikko.
Kärsivällisyys on hyvä asia, mutta kun itselläni sitä ei ole, niin en oleta että muillakaan on.... Jos viime vuonna joku olis tullut sanomaan, että ole kärsivällinen olisin varmaan nepannut otsaan.
Aikansa kutakin!!! Nyt saisi olla sellanen pause-nappula meikäläiselle, kun menee taas niin lujaa :D Taitaa olla luonnekysymys.
Eteenpäin mennään, sano mummo mudassa!!!
Hei!
VastaaPoistaAnna itsellesi oikeus ja aikaa levätä! Sinulla on hurja rumba takanasi, ei tosiaankaan ihme, että olet uupunut. Anna auringon helliä ja nauti! Minä linkitin blogisi omaani myös, toivottavasti ok.
Vertaissisko Hope
Aina sitä vertaa entiseen jaksamiseen ja kokee, ettei jaksa mitään. Tai ainakaan riittävästi. Tai ainakaan riittävästi itselleen. Yleensä sitä itseltään odottaa eniten, sillä varmasti meilläkin hommat hoituisi jos minä en niitä tekisi, asioilla on tapana järjestyä.
VastaaPoistaMutta lääkitys, tautihistoria ja kaikki muu huomioiden.. nosta vaan reilusti kädet pystyyn kun et jaksa. Minäkin opettelen käsien nostoa.. Sitä ja kaikkea muuta: pikkuhiljaa.
kovasti voimia, että jaksat pian jaksaa tehdä niitä asioita mitkä saavat mielen hyväksi <3 Mutta muistathan, että sulla on oikeuskin olla nyt väsynyt uupunut, palautuminen vie aikaa.
VastaaPoistasaatkin antaa mulle jaksaessasi istutusvinkkejä, kun mulla on niin hyvä kasvimaa, mutta multapeukalo keskellä kämmentä. Sipuleita oon jo istuttanut, kun niissä ei voi kuulemma epäonnistua. ja muutaman riski-istutuksenkin oon tehnyt (mm. maissi ja porkkana) vaikka epäilen, että meni hyvät siemenet hukkaan ;)) salaattia haluisin kanssa istuttaa, mutta en taida osata? nimim. kerrostalon kasvatti, joka yrittää olla maanviljelijä ;)
Tulipa hyvä mieli tuosta että miehesi huomaa että edistyt, se on iso asia. Mitäs niistä muista ihmisistä, oma perhe on tärkeintä. Ja sinun rääkkisi jälkeen edistysaskeleet eivät voikaan olla kuin pienenpieniä, onnea pienillekin askelille, malta ottaa rauhallisesti ja kärsivällisyyttä !
VastaaPoista