Hiukset

Näin viime yönä unta, että hiukseni oli alkanut kasvamaan nopeasti takaisin ja minulla oli jo lyhyt tumma tukka. Tämä oli jo toinen uni hiuksiini liittyen, viime viikolla näin unta, että parissa viikossa minulle oli kasvanut vaaleat pitkät hiukset. Nämä unet juontuu varmaan siitä, että minulle luvattiin, että näillä uusilla sytostaateilla hiukset alkaa kasvaa takaisin. Toisesta Taxoterestä lähtien olen siis sheivannut pääni tasaisin väliajoin, kun muutama piikki hiuksia on yrittänyt kasvaa ankarasta myrkyttämisestä huolimatta. Todellisuus nyt on siis, että hiusten pituus on noin 2-3 mm ja ohimoilla, jotka olivat ihan kaljut kasvaa hentoa haiventa, mutta omasta mielestäni tämä sänki on erilainen, kuin se mikä kasvoi sytojen välillä, pehmeämpi ja tasaisempi.

Mä olin jotenkin tosi yllättynyt, kun lääkäri sanoi, että hiukset alkaa nyt kasvaa takaisin. Nytkö jo, eihän tämä ole läheskään ohi vielä siis taistelu ja hiusten puuttuminen on läheisesti liittynyt tähän taisteluun. Toisen Taxoteren jälkeen ajeltiin miehen kanssa loputkin hiukset pois mitä myrkky ei ollut vienyt. Se oli aivan kamalaa aluksi, mutta jo muutaman tunnin päästä pystyin katsomaan itseäni peilistä ja näky ei ollut ihan niin kamala kuin olin pelännyt. Lisäksi otin itsestäni kuvia kaljuna, meikkasin nätisti ja räpsin kuvia niin kauan, että sain kivan kuvan ja tämän kuvan laitoin Facebookiin profiilikuvaksi. T'ämä oli jotenkin terapeuttista ja auttoi tulemaan sinuiksi uuden ulkomuodon kanssa. Kaljuna en kuitenkaan ole esiintynyt kuin kotona, ulkona käytän aina huivia tai hattua, peruukkia olen käyttänyt vain poikani ristiäisissä ja kaverin häissä. Peruukkini ei ole oikein kiva, enkä siinä näytä omasta mielestäni itseltäni ja kun pienet serkku-tytöt vielä sanoi peruukkia Tarja Halonen-peruukiksi niin se jäi täysin kaappiin.

Kai tässä pitää ruveta asennoitumaan, että tämä syöpä-look ei ole pysyvää. Hiukset alkaa hiljalleen kasvaa ja ehkä vähemmän kortisoni määrän myötä kasvojen pyöreyskin alkaa vähenemään. Seuraava ulkomuotoa koetteleva etappi onkin toisen rinnan menetys, mutta siihen on aikaa vielä pari kuukautta, tuntuu aika kaukaiselta, eikä yhtään todelliselta vielä. Ennen viimeisintä vastearviomagneettia mietin mahdollisuutta, että leikkausta aikaistettaisiin, jos sytostaatit ei pure. Siksi taisinkin olla pettynyt, kun sytoja vaihdettiin, huonon vasteen takia ja roikkuminen löysässä hirressä jatkuu vielä kolmen sytostaattisyklin ajan. Mä haluaisin jo tietää mikä minun ennuste on, kun sitä ei voi lääkärini mukaan ennen leikkausta arvioida. Ilmeisesti ei olla varmoja voidaanko minun kasvain saada kokonaan leikattua pois ja kuinka monta syöpäistä imusolmuketta kainalossa on. Epävarmuus on ahdistavaa.

Muuten vointi alkaa olla aika hyvä, käsiä särkee, mutta vähemmän kuin eilen. Väsymys on helpottanut. Huomenna olisi uusi annos sytostaatteja. Kuinkahan näiden käsien särkyjen kanssa käy? Jos ne vaan pahenee en kohta pysty tuota pientä kahdeksan kilon pötkälettä nostelemaan ja pitämään sylissä. Tarvii sitten pyytää nosto apua paikalle. Onneksi meidän pojilla on ihan maailman ihanimmat isovanhemmat! :)

Nyt äkkiä pihalle puutarhan kimppuun, kun molemmat pojat on untenmailla.