Yllättävän mukava juhannus oli mökillä. Pojat pääsi lämmitettyyn paljuun polskimaan ja pikku-V ei meinannut malttaa millään tulla pois.
Omassa mielialassa olisi ollut tietysti parantamisen varaa. Jotenkin mieliala ei yltänyt kauniin kesäpäivän tasolle, eikä siitä osaa nyt kunnolla nauttia. Sairastaminen kipuineen vie veronsa, sytostaattien jälkeen pahimmat päivät osuikin to-pe ja lisäksi kohtutulehdus tuntuu vievän voimia ja aiheuttaa kipuja. Särkylääkkeiden napsiminen tuntuu olevan joka päiväistä.
Mä kerkesin jo jossain välissä ihmettelemään, että koska se henkinen puoli kerkeää tässä sairastamisessa mukaan, kun pitkään olin aika turtana. Mutta nyt taitaa kaikkien hankaluuksien ja vastoinkäymisten takia alakulo vallata alaa ja ahdistus lisääntyy. Taiteluväsymystä. Onhan tätä taistelua kestänytkin jo yli puoli vuotta, eikä loppu vieläkään häämötä. Lisäksi taistelun tuloksia täytyy odottaa ainakin leikkaukseen asti, sen jälkeen lääkäri lupasi antaa jonkinlaisen ennusteen. Mielessä varaudun jo pahimpaan. Sen jälkeen kun sain kuulla diagnoosistani vannoin itselleni, että enää koskaan mua ei yllätetä yhtä pahasti. Siksi olenkin joka tutkimuksen tuloksia kuullessani ollut valmis kuulemaan myös pahimman mahdollisuuden, onneksi olen jo muutamaan kertaan saanut yllättyä iloisesti, esim. puhtaista levinneisyys tutkimuksista ja kainalon imusolmukkeiden vähenemisestä. Asenteessa olisi siis parantamisen varaa.
Nyt mä yritän kaivaa kaiken positiivisen energian mitä musta löytyy. Mulla on vapaa viikko sytostaateista edessä, mies on kesälomalla, mun pienet pojat on ihania höpönassuja, ollaan poikien kanssa isovanhempien luona niin arki on vähän helpompaa. Ulkona paistaa aurinko. Kyllä elämä on tämän kauheuden keskellä myös ihanaa!
Ei ole ihme että noin pitkän hoitoputken jälkeen alkaa iskeä taisteluväsymys. Toivon todella kovasti että uudet solunsalpaajat auttavat. Hienoa on kuitenkin että kainalossa metarit ovat vähentyneet eikä niitä ole muualta löytynyt. Elämässä on tosiaan jäljellä vielä niitä ihaniakin asioita, aina niitä ei vain jaksa juuri sillä hetkellä muistaa kun ahdistus pukkaa päälle. Eikä koko ajan tarvitsekaan jaksaa hampaat irvessä olla positiivinen. Tsemppiä.
VastaaPoistaEnsivierailulla luonasi.. kiitos kun jätit puumerkin kyläilystäsi!
VastaaPoistaLueskelen täällä nieleksien tarinaasi. On sinulla ollut puolivuotinen! Jaksaahan sitä kun on pakko jaksaa, mutta silti.. olet sinä urhea nainen!
Tervetuloa joukkoomme, jossa kukaan ei haluaisi olla, mutta jossa yhdessä pärjäämme paremmin. Kyläillään vastakin, tsempataan toisiamme tällä tiellä.
Toivon sinulle taistelutahtoa, hyviä uutisia ja onnenhetkiä perheesi parissa!
Heips,
VastaaPoistaTiinan blogin kautta minäkin löysin blogiisi.
Myöskin tippa linssissä lueskelin tarinaasi, aina tuntuu niin pahalta kun pienten lasten äidin pitää lastenhoidon oheella pystyä keskittymään myös oman terveytensä puolesta taisteluun. Molemmat asiat kun ovat jo yksistäänkin ihan täysipäiväistä hommaa.
Minäkin toivottelen sinut tervetulleeksi meidän syöpäsiskojen blogimaailmaan! Ainakin itse olen tuntenut saaneeni tätä kautta niin hienoa vertaistukea ja tsemppiä pahinpina aikoina.
Voimia sinulle!
Kiitoksia ja tervetuloa tännekin! Tarkoitukseni ei ole itkettää ;) ja voin sanoa, että ei tämä niin pahalta tunnu elää tätä syöpäisen elämää kuin miltä saattaa kuullostaa. Välillä tietysti saattaa masentaa, mutta onneksi lapset antaa aihetta hymyyn ja nauruun päivittäin.
VastaaPoista