Mitä sitten?

Joulua lähdimme viettämään ohjein, teihin otetaan yhteyttä. Itse olin shokista rauhallinen, itkuinen mutta rauhallinen tai lamaantunut. Olin aivan varma, että tauti on pahasti levinnyt. Kasvaimen koko oli noin 10 cm, niin eihän se voi olla kuin huono asia. Joulu meni, aloitettiin tutkimukset, soveltaen raskauden takia. Olo helpottui hieman ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen. Kävin siis onkologilla, joka selvensi tilannetta. Kyseessä oli invasiivinen tulehduksellinen duktaalinen gr III karsinoma, ER +, PR +, HER-2 +, Ki-67 55%, kainalon ohutneulanäytteessä maligni lk V löydös. DG: C50.9 CA infl. mammae l. sin. cum met. lymph. ax. eli kainalon imusolmukkeisiin levinnyt rintasyöpä. Levinneisyystutkimukset oli puhtaat, maksaa katsastettiin tarkemmin magneetilla, mutta osoittautui puhtaaksi ja vielä äskettäin pyynnöstäni tehtiin luuston gammakuvaus, joka suureksi iloksi oli myös puhdas.

Hoitosuunnitelmana oli ensin sytostaatit, koska kasvain oli liian suuri leikattavaksi. Sitten leikkaus, sädehoito, antiestrogeeni, Herceptin tiputuksen vuoden ajan. Aluksi sytostaatteina oli tarkoitus mennä synnytyksen jälkeen 8 x Taxotere+syklofosfamiodi, mutta viidennen kuurin jälkeen keuhko-oireiden ja huonon vasteen takia sytostaatit muutettiin muotoon Gemzar+Navelbine, jotka annetaan kahtena annoksena vielä loput kolme sykliä.

Nyt ollaan sytostaateissa loppusuoralla. Kaikki yrittää lohduttaa, että ollaan jo hyvin yli puolen välin, mutta aika vähän se lohduttaa. Uuden sytostaatti coqtailin olen nyt saanut kertaalleen 6 päivää sitten. Haittavaikutukset on ollut vähäisemmät kuin mitä Taxotere aiheutti, väsymystä, vatsakipuja, ripulia, pahimpana on ollut nyt käsivarsien neuropaattinen kipu. Maanantaina olisi luvassa toinen annos sytoja ja sen jälkeen 2 viikon väli.

Äskettäin oli diagnoosin puoli vuotis päivä, samalla vanhempi poika vietti 2-vuotissynttäreitään. Mä päätin sen päivän olla vaan onnellinen liikoja miettimättä ja nyt sitten ahdistuksen purkamiseksi aloin kirjoittamaan tätä blogia.

Jotenkin olen onnistunut pitämään mielialan pääsääntöisesti korkealla, mutta viimeisimmän kuukauden ajan on ollut vaikeaa. Yleiskunnossa kävi notkahdus, tuli hengenahdistusta, tulehduksia ja lopullinen niitti oli, kun jouduttiin lykkäämään hoitoa ja sytostaatit vaihdettiin, keuhko-ongelmien ja huonon vasteen takia. Tuli epätoivo, ei mua kukaan pysty parantamaan, huonosti tässä kuitenkin käy. Joo tiedän, ettei näin saisi ajatella, mutta ajattelen kuitenkin. Ääneen sitä en ole uskaltanut sanoa kuin miehelleni. Kai tämä on sitä taistelu väsymystä. Toivoisi vaan, että leikkauksen aika tulisi jo niin pääsisi eroon tuosta möntistä ettei joka kerta kun menee suihkuun tarvisi katella sitä, kuinka paljon se tänään punottaa, onko tullut uusia muutoksia, onko se pehmeämpi vai ei ja mitä mikäkin kipu tarkoittaa, hyvää vai pahaa.

Aika mollivoittoinen aloitus, mutta vuoristorataa tämä sairaus on koko ajan ollutkin, nyt vaan sattun olemaan hieman syvemmän montun pohjallla ja sieltähän on suunta vaan ylös ja kaikkee muuta teko pirteetä. ;)