perjantai 17. helmikuuta 2012

Kohtalo

Mitä on kohtalo?

Mä olen välillä miettinyt, että jos mä olisin elännyt ennen kunnon nykyaikaisen lääketieteen kehitystä, vaikka 1800-luvulla, mä olisin luultavasti kuollut jo ensimmäisen lapseni synnytykseen. Nykyaikainen lääketiede pelasti minut ja vauvani. Sitten tuli syöpä. Siitäkin mä olen nyt selviytymässä. Mutta jos mä olisin elänyt ja sairastunut vaikka muutaman kymmentä vuotta sitten, mä olisin kuollut nopeasti tähän tautiin, koska tulehduksellisen rintasyövän ennuste oli vielä noin kymmenen vuotta sitten todella huono. Olisiko mun kohtalo ollut silloin kuolla syöpään? Olenko mä nykyaikaisen lääketieteen avulla huijannut kohtaloani?

Toisaalta mä olen koko ajan ajatellut, että mä en ole itse aiheuttanut syöpääni vaan se on ollut vaan kauhean huono sattuma. Mulle on vaan käynyt niin huono tuuri, että rinnassani olevassa solussa on tapahtunut kaksi mutaatiota juuri väärässä kohtaa DNA:ta. Tämä ei ole mun syytä, enkä mä olisi mitenkään voinut estää tätä syöpää. Alkuun mä en kiukutellutkaan, että miksi minä vaan miksi nyt. Mä olin ja olen kiukkuinen siitä, että miksi juuri niin huonoon aikaan voi sairastua syöpään siis raskaana ollessaan. Mä jotenkin heti alkuun alistuin siihen,  että mun kohtalo oli sairastua syöpään, mutta miksi juuri silloin. Olisi kuitenkin ollut kohtuullista, että se olisi tapahtunut vaikka vain muutaman vuoden päästä, kun molemmat lapset olisi ollut edes yli vuoden ikäisiä.

Mä olen miettinyt ja päätynyt siihen, että raskaana ollessa tai pienen lapsen kanssa on kaikista vaikeinta sairastua syöpään ja käydä syöpähoitoja läpi, kun ei riitä, että pitää itsensä hengissä vaan pitää vielä toinenkin hoitaa samalla. Nyt vasta jälkikäteen mä olen ymmärtänyt miten kauheeta meillä oli. Hoitojen ollessa käynnissä sitä vaan porskutti eteenpäin ja tolkutti itselleen, että kyllä me selvitään ja eihän tässä niin huonosti mene. Nyt sitä vasta kauhuissaan muistelee niitä hetkiä, kun oli kaikista vaikeinta ja ihmettelee, että miten siitä selvittiin. Kukaan muu kuin joka on tämän kokenut ei voi ymmärtää millaista on käydä läpi syöpähoitoja ja elää sen epätoivon kanssa, että tästä ei välttämättä selviä ja silti joka aamu pitää herätä, nousta sängystä ja hoitaa lapset jotenkin, niin ja hoitaa vauvaa myös yöllä, syöttää ja vaihtaa vaippaa vaikka ei jaksaisikaan.

Jotenkin siitä selvittiin. Nyt mä uskallan sanoa, että mä olen parantunut syövästä, kun PET-CT:kin oli puhdas. Missään mun kehossa ei piilottele syöpäsoluja.
Monesti olen kuullut kehoituksen, että pitää elää päivä kerrallaan ja ottaa kaikki irti tästä hetkestä. Nyt mä kuitenkin elän odottaen. Odottaen tutkimuksia, parempaa vointia, sitä että mä voisin jatkaa "normaalia" elämääni. Tiedän, että entiseen ei ole paluuta, mutta parempaa kuitenkin toivon. Mä haluan jaksaa hoitaa lapseni hyvin, leikkiä niiden kanssa, riehua ja puuhata, mutta nyt mä en jaksa. Mä haluan jaksaa olla hyvä vaimo ja käydä töissä. En mä mitään mahdottomia toivo.

Kuume selvittelyjen odottaminen on tuskallista, sitä alkaa epäilemään jo itseäkin. En mä kuitenkaan tahdon voimalla tästä parane. On vaan todella turhauttavaa, kun mitään selitystä ei löydy.

Pahoittelen pitkällistä tajunnanvirta kirjoitustani. Pojat on mummolassa ja mies rentoutumassa niin on liikaakin aikaa ajatella.

8 kommenttia:

  1. Kirjoittaminen palastelee omia ajatuksia, ja saa ne murheet,huolet japelot pienemmiksi.
    Asiat vaan näyttäytyvät erilaisina kirjoitettuna,kuin sekamelskana päässä.

    Ja eiköhän mankeli, jossa olet ollut, jonka läpi sinut, ja perheesi- on tsää muutaman vuoden aikana vedetty, ole sellainen että se antaa aihetta vaikka pidemmänkin txt:n kirjoittamiseen.
    Oma suhde itseen säilyy hyvänä,kun kirjoittaa ajatuksensa ulos. heikona,vahvana hetkenä kirjoitettuunon hyvä palata, ja monesti sieltä voi löytää vastauksen johonkin askarruttavaan.

    Ja vuosien päästä, kun hartiat ovat laskeutuneet , ja pelko ei ole enää joka päiväinen asia, niin ehkä tähän kaikkeen on hyvä palata lukeimisen muodossa, ja läpikäydä oma tarina uudelleen.
    En tiedä- villissä mileikuvituksessani voisin näin kuvitella.

    ja totta joka sana. En minä voi tietää- mille tuntuu,edes kuvitella,ymmärtää.
    Siksikin on hyvä,että kirjoitat.

    Ihastuttavia uutisia tuolta alemmista postauksista! Niille iso peukku. Ja tähän hetkeen, ja huomiselle.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, tärkeää, vakavaa, pysäyttävää, upeaa pohdintaa. niin hienoa.

    Mun rinkasvitilanne pässähti päälle raskausaikana ja sitä sitten tutkittiin; synnytyksen jälestä oli taukoa kunnes tuli sitten taas jatkot. Mulle ei osunut se syöpälotto, mutta uusiutuvat kasvit eniveis. Mun on niin kuristava tunne ajatella sitä, että jos siitä ois alkanut syöpätaival (sitä ei siis silloin tiedetty, epäiltiin isoa S:sää)..

    Kiitos että saa kulkea matkassa mukana, lukea, hengittää, tsempata ja pysyä kelkassa mukana.

    Iloa, rohkeutta ja rakkautta sinne teidän perheelle, isosti. te ootte selvinnyt niin suuresta helvetistä, niin suurena voittajana - vaikkakin matkaa toipua on vielä jälellä <3 Halauksia.

    VastaaPoista
  3. En voi täysin ymmärtää, millainen taival teillä on takana. Mutta ihan samalla tavalla koen, että vasta jälkikäteen on ymmärtänyt miten kauheeta meillä(kin) oli. Mehän käytiinkin perheneuvolassa juttelemassa syöpävuoden päälle.

    Peukut sille paremmalle ololle ja normiarjelle! Se ei kyllä ole liikaa toivottu.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kaikille tuestanne, arvostan sitä todella paljon. Tulee tunne, ettei tarvi ihan yksin käydä läpi näitä asioita.

    Jokaisella on oma polkunsa syövän ja hoitojen kanssa, samassa metsässä kuitenkin ollaan vaellettu. Mun tämä "kukaan ei ymmärrä"-angsti taitaa enemmänkin kohdistua "virallisen" puolen edustajiin. Lääkärit, hoitajat ja muut avunantajat ei aina ymmärrä millainen helvetti on sairastua syöpään, välillä olen toivonut enemmän ymmärrystä siltä puolelta.

    VastaaPoista
  5. Hienoa että puet ajatuksiasi sanoiksi, hyvä ja pysähdyttävä kirjoitus, kiitos. Minä itse vaivuin lääkäriltä syöpädg:n saatuani lähimmälle puistonpenkille istumaan, ja itkin, että herrajumala anna minun saada nuorempi lapseni edes täysikäiseksi, hän oli tuolloin 12 v. Siksi en osaa kuvitellakaan, millaista helvettiä sinä olet käynyt, kun helvetti pääsi valloilleen jo ennen kuin ollaan alkua pidemmällä lasten kanssa. Tosiaan olet ollut viimeisen päälle kovilla. Virallinen puoli ehkä sisimmässään ymmärtää, mutta onkohan heille annettu siihen mahdollisuutta - tulos tai ulos... Vaikka eihän muutama ymmärtävä sana tai katse paljon maksaisi.

    Älä sinä hassu pahoittele kirjoituksiasi : ) Kirjoita kun siltä tuntuu, loppujen lopuksi aika harva uskaltaa/jaksaa/viitsii kommentoida, mutta aivan varmasti kirjoituksesi laittaa monen miettimään asioita uudella tavalla. Jaksuja ja kuumeetonta kevättä !!!

    VastaaPoista
  6. Hei, kiitos hienosta koskettavasta kirjoituksesta. Olen lukenut blogiasi jo pidemmän aikaa ja moneen kertaan surumielelellä ajatellut kuinka "väärään ajankohtaan" sairastuitkaan. Vauva-aika on jotakin niin mieletöntä aikaa, että jokaisen äidiksi tulleen pitäisi saada kokea ne kaikki tunteen ihan 100%:n vahvuudella. Kuoleman pelko ja hätä lapsista on varmasti jotakin sellaista, mitä ei voi tosiaankaan ymmärtää täysin kukaan muu kuin asian kokenut. Hienoa, että syöpä on nyt kokonaan pois, on se vaan niin lottovoitto asua täällä Suomessa missä lääketiede on todellakin maailman kärkeä. Sen aniosta näet lapsesi kasvavan, mutta harmittaa että olet joutunut tuollaiseen helvettiin. Toivottavasti kuumeesi helpottaa pikimmiten ja saat nauttia ihanasta keväästä ja kesästä pienten lastesi seurassa. Toivotan sinulle oikein paljon voimia paranemiseen! T. kolmen lapsen mamma

    VastaaPoista
  7. Firefoksillani en nyt pysty kommentoimaan,kun sinulle pitää todistaa, että en ole robotti. Sanat, joita pitäisi tunnistaa ei selaimellani näy. No töissä on eri selain, joten katotaan kuin käy. Niin olikos mulla asiaa? Joo, en taida uskoa kohtaloon. Eiköhän se ole vain hemmetin huonoa tuuria, jos syöpään sairastuu. Napsahtaa joka neljännelle suomalaiselle jossain muodossa, joten jätetään se hemmettikin siitä kohtaa pois.
    Ei sitä silti kenellekään halua, ei varsinkaan huonoennusteista eikä varsinkaan pienen lapsen raskaana olevalle äidille. Vasta jälkeenpäinhän ja sitten kun jaksaa, sen oikeasti näkee mitä kauheutta on joutunut kulkemaan. Mutta jaksahan vielä! :)

    VastaaPoista
  8. Tajunnanvirtakirjoitukset on niitä parhaita.

    Meillä oli sentään vain yksi lapsi ja vähäsen isompi, mutta olen itse miettinyt samaa, että aika kauheaa se oli. Mistään ei kyllä tarjottu mitään apua mihinkään käytännön juttuihin, onneksi oli (on) sukua joilta sai apua.

    Jaksamisia kuumeen kanssa, pääasia että ei löytynyt Sitä, mutta kyllä saisi tuo sairastaminen nyt jo riittää, uskon että olet ihan kypsä kun itsekin olen vaikka pienemmillä vaivoilla.

    VastaaPoista