Pilkahdus aurinkoa ja uusi synkkä pilvi uhkaa

Todella pitkästä aikaa mua on hymyilyttänyt ihan muuten vaan ilman syytä. Syysmyrsky riepottelee pudonneita lehtiä ja aurinko paistaa, tuntuu hyvältä, että on kaunispäivä, eikä tarvitse vain järjellä ajatellen todeta, että onpa kaunista vaan nyt se tavoittaa myös tunnetasolla.

Kaksi viikkoa sitten alkanut kuume ja yskä vaivaa edelleen. Tulehdusarvot ovat edelleen normaalit ja nyt onkologille tuli mieleen, että tulisi poissulkea, ettei kyseessä ole Tyverbin aiheuttama keuhkoreaktio. Maanantaina olisi sitten keuhkojen HRCT eli tavallista CT:tä tarkempi kuvaus. Hoitona olisi kortisoni (yök!) ja Tyverbin lopettaminen. Kivaa olisi, että selviäisi mikä on kuumeen takana ja saataisiin se hoidettua, mutta mä inhoan kortisonia yök yök yök! Lisäksi Tyverbin lopettaminen tuntuu pelottavalta.

Tällä viikolla pääsin aloittamaan lymfaterapian ja terapeutti oli ihan positiivisella mielellä, että turvotus saadaan kuriin. Uusi tukihiha pitäisi sitten muutaman hoidon jälkeen tilata, vanha hiha hankaa kyynärtaipeesta, enkä ole sitä voinut käyttää. Suurin turvotusongelma onkin ollut selässä tai kainalossa johon ei hiha pajoa auta.

Läheiseni olivat juonineet mun selän takana ja mä olen ensi viikolla lähdössä veljeni luo Hollantiin. Tarkoituksena on päästä vähän irti kotioloista ja harrastaa rauhallista liikuntaa pyöräillen ja kävellen.

Myrskyisää päivää kaikille!

Elämä on luopumista

Varsinkin syöpäpotilas saa luopua monesta asiasta, terveydestä, tulevaisuudesta, huolettomuudesta, kehon koskemattomuudesta, unelmista. Jokaisella syöpäsairaalla on oma yhdistelmä, mistä on joutunut luopumaan, jotkut joutuvat luopumaan kaikesta, elämästä. Nyt, kun minulla hoidot alkaa olla ohi pitäisi olla vaan onnellinen, että on elossa, että selvisi ja on parantunut... ainakin toistaiseksi. Ei saisi olla katkera kaikesta menetetystä vaan jatkaa eteen päin. Tekee mieli kiukutella, mä en halua olla tällainen, mä haluan entisen elämäni takaisin.

Elämä ei ole reilua ja syöpä on erityisen epäreilua.

Jatkoa edelliseen

Sairaalasta pääsin viikko sitten kotiin, mutta ei silti kovin hyvin mene. Tulehdus ei millään meinaa rauhoittua, kuumetta on ollut joka päivä eikä olo ole muutenkaan ollut parempi. Torstaina kävin sitten onkologilla näytillä. CRP oli erittäin hitaassa laskussa, edelleen 50. Sitten otettiin nestettä arven alta, mikä mukavasti helpotti painetta. Neste laitettiin näytteeksi ja maanantaina saan kuulla kasvaako siellä joku pahakin mörrikkä. Sitten mä sain kokea pitkästä aikaa piinallisimpia hetkiä, kun lääkäri ehdotti, että katsotaan mammografia ja ultaääni eli etsittiin onko sitkeän tulehduksen taustalla SYÖPÄ. Onneksi pääsin tutkimuksiin melkein heti, mutta oli ne 15 minuuttia mitä jouduin odottamaan aivan kauheita, mä olin jo varma, että nyt se taas alkaa, että varmasti sieltä löytyy syöpää. Mä en melkein pystynyt hengittämään ja mammografian litistely, epämukavuus ja kipu tuntui aivan toisijaisilta asioilta. Onneksi siellä oli taas aivan mahtava röntgenlääkäri ja hän heti ultraääntä aloittaessa kertoi, että kuvissa ei ollut mitään syöpään viittaavaa ja ultratessa kertoi vähän väliä, että kaikki on normaalia. Leikatulla puolella oli edelleen nestettä, mutta ei syöpää tai märkäpaisetta. Oli ihan kauhea shokki joutua yllättäen taas pelkäämään syöpää, mutta nyt on osittain vuosikontrollin pelko kärsitty ja EI OLE SYÖPÄÄ!!!! Tulehduksen hoidon suhteen mulla oli vaihtoehtona mennä vielä pariksi päiväksi osastolle i.v. antibiootille tai vielä yrittää suun kautta antibiootilla kotona, no mä tietysti kirmasin äkkiä kotiin. Mieluummin täällä kotona pötköttää kuin sairaalassa, toisaalta nyt saa koko ajan pelätä, että kuume nousee korkeammalle ja joutuu menemään ensiapuun. No edelleen on toivoa, että kyllä se tästä.

Vähän meinaa taas ottaa päähän oikein sillä V-sanalla, mutta jostain pitää taas kaivaa kärsivällisyyttä ja jaksaa rauhassa makoilla ja antaa kehon parantua. Pojat lähti taas mummolaan hoitoon, että nyt voi lepäillä ja kerätä voimia.

Hospitaali raportti

Normaalielämään palaaminen ei taas onnistu mallikkaasti vaan infektio ajoi taas osastolle.
Kainalon ja lapaseudun lymfaturvotus on jo jonkin aikaa häirinnyt ja paripäivää sitten yön aikana leikkausarven ympärille ilmestyi turvotusta ja kipua. Sitä sitten ihmeteltiin ja lopputuloksena mä kökötän taas antibiootti-tipassa syöpäosastolla. Vointi on aika hyvä, vähän väsyttää, mutta ennen kaikkea kyllästyttää.

Saakelin takapakit nyt sais jo riittää! Mä jatkan täällä pipon neulomista.

Pipa

Yksi askel eteen kaksi taakse

Miten voi olla taas näin vaikeaa. Vähän jaksaa puuhailla jo jotain normaalia, mutta sitten taas matalapaine iskee. Välillä epäilee jo, että tuleeko tästä enää koskaan normaaliksi. Ei taida olla mitään yleismallin opasta, että miten syövän jälkeen eletään ja miten tämän epävarmuuden kanssa voi elää.

Välillä pääsee jo vähän irti syöpäläisen elämästä, mutta 3 viikon välein jatkuvat Herceptinit ja joka päivä otettava Tyverb pitää mielessä missä mennään. Tyverbistä on tullut jonkin verran pahoinvointia, otin vähän aikaa Primperania, mutta siitä taas tuli jotenkin kummallinen ahdistava olo aamupäiväksi. Nyt yritän taas pärjätä ilman pahoinvointilääkkeitä. No ei tällänen taida olla oikein normaalin perheen äidin elämää. Jotenkin pitäisi osata jättää ahdistavat ja pelottavat asiat ajatuksissa taustalle ja keskittyä kaikkeen hyvään elämässä, kuten lapsiin, kesään (kyllä vielä on kesä!), puutarhaan.

Lauantaina olen menossa Roosanauha kävelyyn Helsinkiin ja jään sinne miehen kanssa hotelliin yöksi. On varmasti mukavaa vähän vaihtaa maisemaa. Toivotaan hyvää keliä lauantaille.

Syksyksi valmiina