Sairaalakiertue

Tänään tein kunnon sairaalakiertueen. Ensin alavatsakipujen selvittelyssä aluesairaalalla ja sitten Herceptiniä Taysissa. Samalla kertaa kävin työpaikalla kaffella. Mukava olisi töihin palata, mutta taitaa vaan pää olla vielä niin jumissa, ettei millään kykene. Onneksi töissä oltiin ymmärtäväisiä ja paluu töihin onnistuu myöhemmin keväällä. Alavatsakipujen taustalla ei onneksi löytynyt mitään poikkeavaa. Syöpää tietysti pelkäsin ja helpotuksesta tirautin pari kyyneltäkin.

Välillä elämä tuntuu tosi vaikealta, mutta onneksi parempia hetkiä on välillä. Pahinta on se, että mikään ei oikein tunnu miltään. Järki sanoo, että nyt pitäisi olla kivaa, hauksaa ja muutenkin mukavaa, mutta sitä tunnetta ei vaan tule.
Lastenhoitoapua ollaan saatu ja tarpeeseen tulee. Ensi viikolla pienimmäiseni menee kanssa hoitoon, onneksi pojille löytyi yhteinen perhepäivähoitaja.

Tillkuja

Laitetaan uusi kuva, kun kerran kakku on syöty ja lautanen nuoltu.
Kädet on jaksanut piipertää vaikka pää on ollutkin jumissa. Tätä tilkkutyötä tehdessä tuli mieleeni vertaus, että elämäkin on kuin tilkkutäkki, välillä tilkut on tummia ja rumia, välillä taas täynnä kirkkaita värejä ja iloisia kuvia, kun ne kaikki elämäntilkut yhdistää tulee siitä ainutlaatuinen kokonaisuus niin kuin me kaikki ihmiset olemme, ainutlaatuisia. Viime vuoden tillku on täynnä mustaa ja verenpunaista lankaa, mutta pieninä kirkkaan vihreinä ja keltaisina pilkahduksina on mukana mun pojat.

Hyvää syntymäpäivää minulle!

Visuaalinen maistiainen synttärikakusta!

Pohjakosketus

Kävin tänään juttelemassa pääkoppahoitajan kanssa. Nyt pitäisi olla vaan kärsivällinen, suoda itselle olla masentunut. Parempaan päin ollaan hitusen menossa, koska en ole enää täysin turta vaan uskallan olla masentunut. Pohjakosketus on otettu, mutta karista ei ole vielä päästy irti. Raskasta on yrittää räpiköidä eteen päin, päivät menee odotellessa jotain, mitä sitä en tiedä. Ohjeeksi kotiin sain, että mun ei ole pakko tehdä muuta kuin nukkua, syödä, levätä, käydä pesulla, hengittää ja jos jaksaa niin pukeutua, kaikki muu on ekstraa. Tuo pukeutuminen on jäänytkin väliin monena päivänä, pyjaman päälle voi hyvin vetää toppatakin, heittää crocsit jalkaan ja viedä poika hoitoon autolla. Pojat olen sentäs joka päivä jaksanut pukea. Sillä ei ole mitään väliä missä vaatteissa täällä kotona on, korkeintaan postinainen tuo paketteja tai pienemmän pojan hoitaja tulee muutamaksi tunniksi, että saan nukkua. Nyt pienempi onkin muorilassa, onneksi onkin kun mäkin sain jonkun karseen flunssan.

Kummallisia kipuja on kanssa ilmestynyt kylkeen ja alavatsalle. Mielikuvitus jyllää. Toisaalta tekisi mieli haudata pää pensaaseen ja olla välittämättä olkoon mitä tahansa, mutta aina se ajatus palaa, että entäs jos se onkin syöpäsolut mitkä siellä jyllää.

Nyt hyvin doupattuna nukkumaan, että jaksaa taas huomenna levätä ja hengittää.

Pienen pieni valon välkähdys

Ilmasta on aistittavissa, että kevät tulee tänäkin vuonna. Aurinko paistaa ja lämmittää, linnut lauloi jotenkin keväisemmin. Siemenluotteloa plärätessä viherpeukaloita alkoi kihelmöidä. Ulkona paistavasta auringosta on tainut jonkin pieni säde löytää tiensä tämänkin Rölli-peikon pesään tai pään sisään.
Tays-vapaus katkesi tänään psykiatrilla käyntiin ja Herceptin hoitoon. Päätohtorilla päädyttiin siihen, että sairausloma jatkuu ja tarpeeseen tulee. Herkku-tiputus sujui rutiinilla. Kävin vielä näyttämässä sädehoidon kärventämää ihoa haavahoitajalle. Rasvaa, rasvaa, haudetta ja suojalappuja sain ohjeeksi. Särkylääkettä joutuu kanssa ottamaan, on niin *piip* kipeä ja kun pienintä kullanmurua täytyy nostella, on kipu melkein sietämätöntä ajoittain.

Vaikka olo onkin hieman parempi, alan mä kirkumaan jos vielä joku tulee mulle ihastelemaan, että onpas ihana auringonpaiste ja kuinka se piristää. Mua ei piristä, lähinnä häikäsee ja ärsyttää.

Nyt on luvassa huilituokio kutimien kanssa, kunnes ulkoa vaunuista kuuluu kutsuhuuto.

Ihan tyhmä sairaus

Mä olen edennyt aggressiovaiheeseen. Syöpä on ihan tyhmä sairaus ja hoidot siihen vasta perseestä onkin. Miksi minä, miksi nyt, miksi just tällanen rintasyöpä??? Suututtaa! Miksi mun elämä on näin vaikeeta?! Eihän tämmöstä paskaa jaksa kukaan. Ja enhän minäkään ole jaksanutkaan. Onneksi sielä Taysissa ei enää tarvi rampata niin usein. Eilen päätin etten edes pierase Taysiin päin. Tämän viikon pelastus on se, että kunnalta tulee joka päivä pienmälle pojalle hoitaja vähintään pariksi tunniksi, että saa nukuttua ja muutenkin levättyä. Sädehoito alue on ihan sairaan kipee ja ei tee yhtään mukavaa kannella melkein 13 kiloista kiemurtelevaa pakettia koko ajan. Eilen, kun hoitaja tuli, kävin väkisin lenkillä. Ei ollut mukavaa, eikä piristävää, lähinnä itketti. Ulkona on kaunistaa, joo joo, mutta kun ei kiinnosta. Pitäisi liikkua, että kunto paranisi, mutta kun ei löydä mistään sitä puhtia tehdä mitään.

Eilen tuli kirje perinnöllisyystutkimuksista, eikä ole löytynyt mitään BRCA-1 tai -2 mutaatiota, ei harvinaisempiakaan, mutta kuitenkin suositteli tehostettua rintasyöpäseurantaa vuosittain minulle ja siskolleni, että hyvää syntymäpäivää vaan sillekin.

Onhan tässä olut jotain positiivistakin, mutta pyhitän tämän tekstin kokonaan negatiivisuudelle ja valittamiselle. Menen tästä mököttämään.

Myrkytetty, silvottu, poltettu, elossa

Tänään oli viimeinkin viimeinen sädehoito. Hoitajille toivottelin "hyvästit" ja "toivottavasti ei enää koskaan nähdä". Olo on hieman helpottunut, vaikka vielä se ei tunnu todelliselta, että sinne sairaalaan ei tarvitse enää rampata joka päivä. No, huomenna on vielä sädehoidonlopetus lääkäri ja sitten saakin olla ihan kokonaisen viikon erossa Taysista ennen kuin Herkku-tippa taas kutsuu.

Sädehoidon kärsimykset ei kuitenkaan ole vielä ohi, iho kuplii rakkuloilla ja alkaa varmaan kohta kuoriutumaan. Kyllä on mahtava rusketus. Kurkkukin tuli kipeäksi eli täytyy vältellä liian karkeita ruokia. Pöh, just kun olin ostanut jälkiuunileipää ajatuksella, että nyt syödään terveellisesti. Viime viikonlopun pikkujoulukuvat kuitenkin paljasti taas karun totuuden eli mä olen paksu kuin pakettiauto ja sille asialle täytyy vähitellen tehdä jotain. Makean himo on ollut viime aikoina vähäsempää niin nyt olisi hyvä aloittaa syömään muutenkin terveellisemmin ja vähemmän. Ulkonäkö kriisi taitaa mulla enemmän tulla siitä, että paino on noussut ihan mahdottomasti kuin siitä, että rinta on poistettu ja iho poltettu. Tätä pökkelöä vartaloa en millään koe omakseni. Lisäksi kun selkä on jäykkä ja kantapäät kipeät olo on erityisen raihnainen. Ja peiliin kun kattoo rupeaa päässä soimaan "täältä tulee hirmuinen Rölli", hiustyyli on ainakin sama.

Sädehoidon loppumisen kunniaksi meinasin paistaa lettuja, sellasia sopivan käristettyjä. ;)